lauantai 28. syyskuuta 2013

Napalmi-Nalle 2 vee!

Napalmi-Nalle, tuttujen kesken Nasta, täytti eilen kaksi vuotta. Se alkaa olla jo aikuinen! Mutta ei kuitenkaan vielä. Vauvahan se vielä on. Tässä kaksi Nallen synttäriposeerausta. Molemmat on kylläkin tältä päivältä, sorry. 



Synttäreitä ei juhlittu mitenkään. Voi Nalle-parkaa! Jaakollahan oli myös eilen synttärit, mutta senkään synttäreitä ei juhlittu. Voi Jaakko-parkaa! Onpas Jakilla ja Nallella huono emäntä. No, Nalle pääsee tänään Vähäniityn Sarin koulutukseen näyttämään taitojaan ja Jaakko, no, se pääsee soittamaan tänään kitaraa joihinkin häihin. Molemmat synttärisankarit siis lempipuuhissaan tänään! 

Tällaisissa tunnelmissa me vietetään aina 27. syyskuuta. Joka vuosi.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Pää & nollat kasassa

Viikko sitten olleet kotiseutukisat aiheuttivat lievästi sanoen viiltelyintoa ranteiden välittömään läheisyyteen. Oltiin Päivin kanssa selkeesti pohdittu syvällisiä viikolla, sillä kuin yhteisestä sopimuksesta tiedettiin, että meillä on päänsisäisiä ongelmia. Siis sehän nyt sinänsä ei mikään uutinen ole, mutta jos asiaa tarkastellaan agilityn näkökulmasta, saadaan aiheeseen uutta syvyyttä. Niin, meillä molemmilla oli samanlainen ongelma: haluttiin onnistua. Ehkä menestyäkin. Tai otetaan tuo ehkä pois. Koska ollaan hermorakenteiltamme mitä ilmeisimmin jonkin verran puutteellisia, meillä ei kestä pää kasassa. Tekemisestä tulee pakonomaista suorittamista. Edellisen viikonlopun itsetuhoajatuksista yli päässeinä ja viisastuneina päätettiin siis tehdä tämän viikonlopun kaikki radat silleen oikeella tavalla verenpainetta alentavasti, eli löysin rantein. Mennään siis hupsuttelemaan radalle! Jos ei tuu tulosta niin so what, meilläpä oli kivaa ainaki! 

Wiima aloitti ykkösluokassa sikahienolla vitosella (puomin alastulo!!), jolla voitti kisan. Toisella radalla tulikin sitten pari rimaa alas, 15 vp. Mutta ai kun niillä oli Päivin kanssa kivaa! Ja tuohon hupsutteluun oli hyvä päättää Wimpun aktiivinen agilitykisaura. Napetti jatkoi kakkosluokassa. Ekalla radalla, hyppiksellä, jätin ohjauksen putkeen vähän liian auki, niin haki (kieltämättä vähän kummallisesti) putken väärän pään. Mutta kivaa oli! Toisella radalla arvon koiraneiti kävi taas vähän kuumana, kun radalle nääs saavuttiin sellaisesta suunnasta, josta koko ajan näki radan ja siellä kaahottavat koirat. Sitähän Napetti ei oikein kestä. Tuloksena vaatimattomat 25 vp. Mutta hirmu nätit kontaktit oli! Kolmannella radalla Nasta tiputti yhden riman, ai kun olis ollut nätti nolla muuten! Ja ihan nopeekin: agirata ja etenemä yli 4 m/s. Tultiin kuitenkin kolmanneksi tuolla vitosella. Olipa kivaa kisata ilman "paineita"! Niitähän olen itselleni huomaamatta ja ihan ei-huomaamattakin asettanut. Nyt en sallinut itelleni minkäänlaista paineajatusta! Ei "pakko nousta" -ajatusta, ei "tulispa hyvä tulos" -ajatusta, eikä edes "oispa kiva saada nolla" -ajatusta! Nouseminen kolmosiin ei kylläkään olis ollut edes teoriassa mahdollista, koska tuomarina oli Salme Mujunen, jolta meillä on jo yksi luva kakkosista. 

Tässä löysin rantein -agia: C-hyppisB-agirata ja A-agirata

Illallahan oli aivan pakko juhlia Wimpun agiuran lopettajaisia, joten oli hirveen kiva, että Seran radat olivat vasta iltapäivästä tänään. Kahden maissa aloitettiin agiradalla, jolta tehtiin nolla. Nyt on Seralla siis SM-nollat kasassa! Kai sinne kisoihin sitten pitää lähteä, kun oon sitä uhonnut. Onneks mulla on sikahyvä KeTy Päivi, joka on luvannut tulla huoltojoukoiksi mukaan. Jos kunnossa ja terveinä pysytään, niin kyllä meidät aika varmasti siellä nähdään. Tuloksistahan ei varmaankaan oo mitään kummoista odotettavaa, sillä ihanneajat on varmasti melko tiukat. Pitäähän ne jyvät karsia akanoista jotenkin! Luulen, että ihanneajan edellyttämä etenemä tulee olemaan lähempänä neljää. Meillä periaatteessa on siihen mahdollisuus Seran kanssa (tänäänkin posoteltiin agiradalla tasan neljää metriä sekunnissa!!), mutta se saattaa olla päivästä kiinni, tuo Seran nopeus nimittäin. Mutta parhaamme tehdään, se on varmaa! 

Tokalla radalla Seralta tippui toisiksi viimenen rima. Vähän harmittaa, mutta toisaalta ei ollenkaan. Jos olisin oottanut koiraa vähän niin rima ois varmaan pysynyt. Serankin kanssa mentiin hupsuttelemaan radalle ja kivaa oli. Ja se on pääasia! Meinas käydä niin, että Annista ja Päivistä meinas tulla veren maku suussa aksaajia, joita usein näkyy kisakentillä. Onneks päät selvisivät tarpeeks ajoissa ja ymmärrettiin nostaa ittemme siitä suosta. Tän pitää olla kivaa eikä vakavaa! 

Sepån agiradat: nolla ja vähemmän imartelevasti alkava (=pääosassa ohjaajan persus, sekä Sepån varaslähtö radalle) vitskarata

P.S. ja muokkaus: Nuo karvapallot taitaa tulla aika hyvin juttuun. Eilen ne pötkötteli illalla tän näkösesti pöydän alla (Nape vasemmalla, Sepe oikeella):


Nyt on sitten aktiivisen viikonlopun jälkeen vähän väsynyttä koiraa Leinikkitiellä: 

Ihmiskoira pää tyynyllä

Sova (1)


lauantai 14. syyskuuta 2013

Vattupuskaa, yksi hotdog ja nakki alastulolla

Tämä kirjoitus ei käsittele ruokaa, vaikka äkkiseltään otsikosta voisi niin päätellä. Agilitystahan nyt on kyse! Tämän päivän kisaradoilla ei ollu kivaa. Juostiin yhteensä viisi rataa (Napen kanssa kolme, Seran kaks), ja niistä neljä oli....no, "vattu mitä puskaa!", kuten facebookiin asian kiteytin. Videoilta katottuna ne ei ollenkaan pahoilta näyttäny, mutta olivatpahan kuitenkin. Nastan kanssa siis tehtiin oikeesti HYL, 15 (yliaikaa!!) ja 20 (yliaikaa!!), vaikka henkisiä hylkyjä ne kaikki oli. Tuolla kahdenkymmenen virhepisteen radalla tultiin kolmanneksi. Että sellanen taso! Kertoo kyllä jotain myös rataprofiileista, jotka ei tosiaankaan iiseimmästä päästä olleet. Lähes koko ajan sai pitää koiraa tosi tarkkaan hallussa, ja sekä kakkosten että kolmosten radoilla putki, kepit ja hypyn siiveke olivat kahden ja puolen metrin säteellä toisistaan, siis vierekkäin. Ahdasta oli! Kepeillemenoissa kuitenkin onnistuttiin molempien karvakasojen kanssa ihan hyvin. Paitsi vikalla radalla Seppåsen kanssa! Samalla tuli huomattua, että Sera ei käänny samanlaisella vienolla kutsulla kuin Nape viikko sitten Varkaudessa. Heh.

Seran kanssa tehtiin kaksi hylkyä. Tokan radan rataantutustumisessa oli ihan hölmö fiilis, ei kiinnostanut yhtään!! Kisojen toimitsijatkin nauro mulle kun hieroin aivonystyröitäni ja huikkasin Päiville radan reunalle, ettei kiinnostas pätkääkään :D No, päätin sitten ottaa asenteen, että mennään hupsuttelemaan ja otetaan tavoitteeks yksi saksalainen ja oma eteneminen. Onnistui. Olin koko ajan Seraa vähän edellä ja saksalainen onnistui hyvin juurikin siksi. Hyvä minä, hyvä Sepå! Ekalla radalla onnistuttiin myös puomin kontaktissa, jolle tein huijauksen. Tässä omalta facebook-seinältäni kopioituna puomihuijaukseni kaava:
Puomihuijaus toteutetaan seuraavasti: 1) hanki agilitykoira, jolle et opeta kunnolla puomin alastuloa, eli jokaisissa kisoissa kontakti on niin sanotusti "herran haltuun". 2) käy kisoja edeltävällä viikolla puomin tehotreenissä hallilla namittamassa 2on2off-asennossa pönöttävää agikoiraasi(, joka muuten ottaa treeneissä kontaktin aina, tietenkin!). 3) kun koirasi kisaradalla jolkottelee puomilla valmistautuen jättimäiseen kontaktin ylittävään loikkaan, kuiskaa sille äkkiä seuraavasti: "kato, nami, onko nami, missä nami?!" 4) nauti onnistuneesta kontaktista ja namitta jääneen koiran reaktioista!
Ottipahan kontaktin! Muuten ei kyllä hirveesti kehuttavaa radoilta löytyny. Päivin kanssa tuumailtiin, että kävipä Nape taas vähän kierroksilla. Ei rauhottunu paikkamakuuseen ja huusi radalla. Jaakko kiteytti asian hienosti: "Nalle oli vähän liian hotdog." Niin oli! Ja on kyllä Serallakin vika SM-nolla tiukassa. Enkä oikeesti edes yritä saada sitä vaan otan aina yhden pikku tavoitteen radoille. Kävi jälkipuinneissa mielessä myös, että eikös tän koiraharrastamisen pitäs olla verenpainetta laskevaa?! No, onhan se, kun saa vetää ranteet auki aina kisojen jälkeen. Muistakaa kuitenkin ohje, joka neuvoo että "down the road, not across it, kids!" 

torstai 12. syyskuuta 2013

Must on tullu tokoiluhullu

Tai sitten tämä on vain hetkellinen mielenhäiriö, joka katoaa pian. Ollaan nimittäin treenattu tokoa! Vaikka ollaan palattu (juoksu)tauon jälkeen agiradoillekin. Voi ihmettä! Osaltaan motivaatioon vaikuttaa varmasti porukka: nyt treenataan sellasten ihmisten kanssa, jotka on mulle, tokotietämättömälle lassieihmiselle, just oikeita ihmisiä. Nimittäin lassieihmisiä. Sieltä löytyy tietoa ja kokemusta collien kanssa harrastamisesta (erityisesti tokoilusta) ja vinkkejä colliemaiseen tokoiluun. Ja ylläri: ne kaikki vinkit on toiminu. Tänään mukana oli myös Napetin setä, joka lelua repiessään kuulosti yllättävän paljon Nastalta. Urinaa ja örinää ja kun omistajansa yritti pään päältä vähän silittää niin "mouuuuur älä silitä vaan tehhään"! Ihanku Nape! 

Seuraaminen meillä sujuu aika kivasti nykyään. Viime viikolla treenattiin jäävistä seisomista ja sitten paikkamakuuta. Nasta ponkas ylös, mitä ei oo koskaan tehnyt aiemmin, vaikka on otettu yhtä pitkää aikaakin, ellei pidempääkin. Seura tais olla liikaa! Sithän se hajos käsiin, paikallaanolo siis. Huoh. Tänään jo selitin tuolla että tää minuu tokossa raivostuttaa: just kun luulit, että joku liike on ok, se kusahtaa ja pitää palata taaksepäin. Mie en tykkää takasin palaamisesta! No, palasin silti, pitihän se. Palkkailin tänään paikkamakuussa Nastaa n. 10 sekunnin välein ja kerran se ehti siinäkin ajassa meinata levottomaks. Häiriötä meille siis todella paljon. Ja siihen riittää siis, että paikalla on muita collieita. 

Otin Seppå-mummonkin kanssa tokoa: seuraamista, liikkeestä maahanmenoa ja luoksetulon. Hienosti tekee. Niin hienosti jopa, että vois harkita piakkoin kokonaista alokkaan tekemistä, siis treenatessa! Että näkis, miten se suhtautuu niin pitkään tokoilusarjaan. Serallakin on liikkeestä seisominen epävarmin (tai Nastallahan se on paikkamakuu, mutta toinen epävarma on seisomaan jääminen), joten siihen tarvitaan tehotreeniä. Muuten mummeli tekee ihanan innokkaana ja tomerana! Seuraaminenhan sillä on vähän sinne päin - kääntyy pikkasen poikittamaan - mutta kun se ei oikein kestä korjaamista sen paikan/asennon suhteen, vaan kokee, ettei enää voi tulla lähelle jos korjaan. Mutta tuo huono asentohan ei meitä kyllä haittaa, kun tehdään omaksi iloksi tai korkeintaan ALO-luokan koetta varten, jossa seuraaminen ei nyt ihan niiiiiiin tarkkaa ole.

Treeneistä jäi tosi kiva mieli ja tunne, että osataan myö jotain tokonkin puolella! Onneksi Joensuussa on muitakin tokointoisia collieihmisiä, ja vielä kaupan päälle sellasia, jotka osaa neuvoa meitä poropeukaloita. Puhuttiin vähän, että otettas keväällä möllitoko. Sillon olis jotain tavoitettakin tekemisessä, eikä vain treenattas eri liikkeitä. Tästä kyllä taitaa tulla meille jokatorstainen tapa. Oli niin kivaa. Ja Luontoäitikin meitä helli kauniilla ilmiöllä:


Viime viikolla se lähetti meille häiriöksi kaverin, joka ei ollut yhtään ujo ja halus ruokaa. Taitaa olla, ressu, joku ruokittu yksilö, toivottavasti pärjää yksinäänkin!


Tänään aamulenkillä oli jo hämärää. Katuvalot oli vielä päällä kun lähdin lenkille, sammuivat siinä lenkin aikana. Ihanan lämmin kuitenkin oli! Kuten myös eräänä toisena aamuna, kun aurinko helli ekoilla säteillään minuu. Syksy on kaunista aikaa, mutta kyllä mie kesäihminen olen. Oispa jo kesä! Enivei, näihin kuviin, näihin tunnelmiin:




sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Jedin paluu ...eiku Napen!

Kävästiin Nastan kanssa nopeesti Varkaudessa palaamassa taas kisaradoille juoksutauon jälkeen. Tuloksilla ei juhlittu, eikä niistä jääny paljoa jälkipolville kerrottavaa (paitsi Päivin ja Wimpun hyppikseltä, jonka ne voittivat vitosella!), mutta voi että kun meillä oli kivaa! Oon mahtavan tyytyväinen ratoihin ja varsinkin puomin kontaktiin. Sekä tietenkin kepeillemenoon, joka meinas vähän karata kätösistä...Onneksi kauniin ja hiljaisen ääneni sulosoinnut saivat Nastan aivan viime hetkillä tekemään käsijarrukäännöksen ja valitsemaan kepit putken sijaan. Napetti myös hauskuutti minua pariin otteeseen: ensin hyppäämällä kahden hypyn välistä rimanylityksen sijaan. Paljon ehtii sekunnissa miettiä, sillä kelasin päässäni, että aurinko paistoi meitä suoraan silmiin, johtuiko harhaloikka siitä, vai ohjasinko kenties huonosti. Toisen kerran nauratti toisella radalla, kun Nasta pienen eksymisen jälkeen kipaisi riman ali. Ali! No, se oli kyllä ihan miun oma moka. Ohjasin hypylle huonosti ja koira oli kääntymässä toiseen suuntaan. Käskytin hypylle ja Nape oli silloin niin lähellä hyppyä, että näki miut riman ali, pikkuruinen kun on. Eihän siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kipaista suorinta tietä kutsun suuntaan! Sanoin ihan ääneen että oho, mikäs tuo oli, mutta kyllä se huvitti! Vaikka tuloksiksi tuli 15 ja 10, olin mahdottoman tyytyväinen ratoihin. Meno oli kyllä vähän holtitonta, mutta silti niin mukavaa. Päivikin sanoi, että Nasta kävi taas vähän kuumana, oli ihan hullun kiilto silmissä kun kaahotti vaan menemään silmät lasittuneina. Holtitonta, mutta mukavaa ja sujuvaa.

Samaa ei voi sanoa lassiekaksikon tämänpäiväisistä mölliradoista, joita ei onneksi ole videolla. Olis tuskasta kattoa niitä. Seran rata: 1) Ei oteta puomin kontaktia. 2) Ei mennä putkeen. 3) Ei mennä toiseenkaan putkeen. 4) Mennään keppien toiseen väliin. Onnistuminen: PERSJÄTTÖ! Sepen kanssa! Eikä rima tippunut! Jee! Nastan rata: 1) Ei mennä putkeen. 2) Ei mennä toiseen putkeen. 3) Tullaan aan kontaktilta läpi, ilkee ohjaaja otti uusiks. 4) Mennään keppien toiseen väliin. 5) Mennään uudelleen keppien toiseen väliin. 6) Käydään niin hiton kuumana ettei osata keppejä ollenkaan, paitsi sitten kun ollaan yritetty tehdä niitä pari kertaa. Huoh. Toivon todella, että huonoja harjotuskisoja seuraa us-ko-mat-to-man hyvät viralliset kisat! Viikon päästä on Joensuussa kisat ja samalla myös piirinmestikset, joihin siis vain Seralla on osallistumisoikeus, Nape kun ei vielä kolmosissa kisaa. Vielä. Ehkä sekin päivä joskus koittaa. 

Tässä nuo Napetin Varkauden radat.