Erään kerran, kun olin taas ollut katsomatta koiraa radalla, ja ensimmäistä kertaa tajunnut sen sillä samalla hetkellä kun rima tipahti, sanoi mulle radan jälkeen eräs viisas henkilö, että ihminen yleensä oppii, kun tekee saman virheen tietoisesti kolme kertaa. Sen jälkeen ei enää tee samaa virhettä, tietoisesti ainakaan. Olen nyt tehnyt tuon virheen tietoisesti kaksi kertaa. Oltiin nimittäin eilen lassieitten kanssa JoAn kisoissa. Nasta kisasi kolmella radalla ja Sera yhdellä, tällä kertaa agilityradalla. Nastan eka rata oli oikein mainio kympin arvoinen; yksi rima tipahti kun etenin ehkäpä liian kauas ja saatoinpa olla laskeutumispaikassakin, eli koira ei tiennyt mihin ollaan menossa. Toinen moka sattui loppusuoralla, jossa käskytän koiraa hypylle ja näytän kädellä hyppyä, mutta Nape kaahaa ohi. Hö! Tollo!
Toisella radalla Nastan mopo vähän keuli. Eka rima tippui, tokan eli okserin takarima tippui, ja vielä kolmaskin rima tippui. Sitten se karkasi A:lta. Sitten lähdettiin kävellen pois radalta. Sera taasen teki oikein mainion mummiaksaradan, otti kaikki kontaktitkin kuulkaa! Pituus vaan oli niin hirrrrveen pitkä Sepsun lyhyelle askeleelle, joten sen vika palikka otti ja kaatui. Ja yksi loppusuoran rimakin tuli alas. Muuten tosi kivaa menoa, ja päästiin ihanneaikaankin, -0,12s!
C-radalle pääsi taas ainoastaan Nape. Rataantutustumisessa mielikuvaharjoittelin joka ikisen rimanylityksen niin, että katson estettä vaikka etenen radalla. Melkein onnistuin! Juuri kun vilkaisin pituutta (kerkesin ajatella, että miksi hel...kutissa?!), Nape hyppäsi ylittämään pituutta edeltävää estettä ja rimahan siitä tuli alas. No, ehkäpä tämä vaatii vielä yhden samanlaisen mokan, sen jälkeenhän paukutellaan vain nollia.
Loppusuora oli aika raastava. Näytän tosi hitaalta, ja Napekin saisi edetä paremmin. Tätä pitää treenata, molempien. Kävinkin tänään kesän kiloja karistamassa pienellä juoksulenkillä, ja lenkin päätteeksi pulahdettiin koirien kanssa iltauinnille. Ihanaa! Vesi oli lämmintä, mutta viilensi ihanasti miun punaisena helottavaa naamaa. Kuolemahan siellä lenkillä meinasi tulla. Tässä on ollut reilun 30 päivää kestävä helleputki, jolloin lenkkeilyt on painottuneet aamuun ja/tai iltaan. Ja koska on loma, minä oon nukkunut niin kauan kun on nukuttanut. Hirveen pitkäänhän se ei joka tapauksessa ole, mutta jo puoli yhdeksän maissa on ollut aika tuskaisen kuumaa. Lenkkeilemättömyyden (ja grilliruoan ja siiderin) seurauksena Annin mahan- ja persienympärys on kasvanut ja jalat alkaneet painaa liikaa. Nyt ehkä pitää yrittää hieman ryhdistäytyä ja kasvattaa kuntoa. Koiratkin tykkää kun pääsevät pitkästä aikaa oikeasti pidemmille lenkeille. Ei nekään oo jaksaneet kauheesti lenkkeillä. Varsinkin Serasta huomaa, että päivällä on aika huono idea lähteä kauemmas kuin tuohon lähipusikkoon. Vanhuus ei taida tulla yksin.
Ensi lauantaina olisi sitten se jännittävä kokemus, luonnetesti, edessä. Huih! Ihan jännittää, minkälainen lopputulos on. Ottaako Nasta miun jännityksestä kierroksia, mankuuko se koko ajan kun aistii jännityksen, ryhtyykö leikkimään, hyppiikö päälaelle saakka. Kaikkea pyörii mielessä. Mutta ehkä sinne on vain mentävä kuin mihin tahansa arkiseen tilanteeseen. Late ja Nasta testataan onneksi vasta iltapäivällä, joten ihan aamuyöstä ei tarvitse lähteä ajamaan eikä näin ollen tule oltua ihan väsyneenä ja silmät ristissä testissä. Ehdin perjantaina katsoa Jaakon keikankin Elina-laivalla.
Ehkä eniten jännittää, säikähdänkö itse sitä haalaria. Hurrrh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti