sunnuntai 26. lokakuuta 2014

(Lähes) voittajan on helppo hymyillä

Napen ja Annin nimittäin! Lähdettiin Lappeenrantaan kisailemaan, ja tällä kertaa poikkeuksellisesti junalla. Kyllä kannatti! Luvassa ylisanoja ja kehuja maailman ääriin pikku mummelista:

Lähdettiin siis reissuun perjantaina junalla. Napellehan se olikin ihan eka kerta junassa. Mentiin elukkaosastolle jo hyvissä ajoin asettumaan paikoillemme, ja Nasta asettuikin kivasti jalkatilaan makoilemaan. Mikäpäs siinä, katsellessa muita koiria ja välillä syödä lihapullia Annin kädestä. Mutta auta armias, kun juna lähti liikkeelle! Tai ei siinä vielä mitään, mutta kun juna ylitti vaihteita kolisten, tuli Nastalle pupu pöksyyn, ja se loikkasi suoraan miun syliin istumaan. Makoilemaan. Muita eläinten omistajia nauratti, ja kerroin, että kyllä niitä sylikoiria tässäkin kokoluokassa saa. Nape ei kokonaisuudessaan oikein tykännyt matkasta - varsinkaan asemia ennen ja niiden jälkeen olevista vaihdekohdista. Juna kun kolisi ja tärisi vaihteita ylittäessään. Matka Lappeenrantaan ei kuitenkaan onneksi ole pitkä, ja pian tapasimmekin Päivin ja Kuuran aseman pihalla. 

Päivi ja Kuura kisasivat lauantaina ykkösluokassa tuloksilla 10, hyl (sisältäen mm. putken päällä kipittämistä) ja 5, ja sovittiin sitten että me tehdään Nastan kanssa samanlainen tuloslista sunnuntaina. Päivi ei ehtinyt jäädä enää sunnuntaina henkiseksi tueksi kisoihin, joten ihan itse piti hoitaa psyykkinen valmennus. Ensimmäinen rata meillä meni ihan kivasti ja sujuvasti, mutta kaksi rimaa tuli alas. Tuomarina oli Kari Jalonen, ja hän oli laittanut (ihan järkevästi mielestäni) rimoja kaikkiin kolmeen korkeuteen radalle. Napelta tippui kaksi 65 cm:ssä olevaa rimaa. Hmph. Toisella radalla sama juttu. Hirveen kiva ja sujuva rata (keskimmäinen rata oli hyppäri), mutta ne pari rimaa. Aijai. Pitääpä treeneissäkin ruveta laittamaan rimoja eri korkeuksille! Kolmannelle radalle tuomariksi vaihtui Anne Viitanen, jonka ratoja en erityisesti rakasta erittäin lähellä olevien ansaesteiden vuoksi. Vaan mitäpä ihmettä: Anne ei ollutkaan tehnyt ansarataa! Toki siellä annemaisia juttuja oli: keinu seinään päin, kepit niin, että niiltä lähdettiin takaisin, A-este myös tyhjään päin. Ja mitä ihmettä - me tehtiin nolla! Kun lähdin jäähdyttelemään Nastaa, vilkaisin tulostaululle ja huomasin, että meillä oli siihen mennessä toisiksi nopein aika (Lappeenrannassa on tapana kirjoittaa tuloksia lyijykynällä lähtölistaan sitä mukaa kun niitä tulee), ja kärkisijaa piti mudi Marsu, joka on jo agilityvalio. Oltiin siis sertissä kiinni! 

Jäähdyttelylenkiltä tultuamme Päivin seurakaveri Eeva kertoi, että nollia oli tullut pari, mutta hitaampia kuin meillä. Jännityksellä odoteltiin tuloslistaa, ja siellähän me oltiin, toisena, ja tuloksen perässä luki SERT-A! Olipa ilon hetki! Meillä on ollut niin pienestä kiinni tulosten teko Nastan kanssa, ja nyt se kyllä palkittiin. Tässä Nape poseeraa niin vakavana:

Serti-Nape!

Tuloslista
D-rata 10 vp

E-rata 10 vp

F-rata nolla, SERT-A sij. 2!


lauantai 18. lokakuuta 2014

Just my luck

Niin, juuri kun Päivi sai minut houkuteltua ilmoittamaan Napetin ihka oikeisiin tokokokeisiin, minä menin ja sairastuin, enkä näin ollen voi osallistua koko kisaan. HUOM! Sisältää yököttävää kerrontaa ihmiseritteistä.

Kaikki alkoi pari viikkoa sitten, kun tuli puhetta siitä, että meidän paikkamakuun mielentilassa - tai sen hallinnassa - on tapahtunut muutos parempaan suuntaan. Nyt Nape osaa olla ihan nätisti ja höntyilemättä makuulla. Kellosta ei olla aikaa mitattu, mutta eri mittaisia aikoja on makoiltu, lähinnä kuitenkin melko lyhyitä pätkiä. Niinpä Päivi ehdotti, että mentäisiin Pieksämäelle kokeilemaan taitojamme. Päivi ja Wimpula avoimeen luokkaan ja minä & Nasta alokkaaseen. Muutaman päivän mietin asiaa ja laitoin sitten ilmon menemään. Se oli kyllä aika uhkarohkeaa, sillä Nape oli muuten käyttäytynyt viime aikoina kuin possu. Ajattelin kuitenkin, että ehkä miun Berliinin-loman aikana Nape rauhottuu... 

Tänä aamuna sitten olisi ollut klo 9 lähtö Pieksämäelle, mutta elimistö järjesti mulle kivan yllätyksen vatsataudin muodossa. Nice! Eikä tämä edes johdu eilisestä Apulannan keikan jälkitunnelmista. Kävin nätisti keikan jälkeen nukkumaan yhden jälkeen ja heräsin kahden jälkeen kun Jaakko tuli omalta keikaltaan kotiin. Ihmettelin, kun olo oli vähän huono, sillä en tosiaan juopotellut kolmea alkoholijuomaa enempää. Menin vessaan ja hyvä kun ehdin tarpeideni jälkeen vetäistä pöntön, kun norjan kielitaitoni parani huomattavasti. Yök. Siinäpä sitten vietinkin seuraavat kolme tuntia vessan lattialla horkassa täristen, molemmista päistä tavaraa tursuten. Ah. Eipä tässä oikein mihinkään autoon voi lähteä istumaan kun vähän väliä pitää juosta vessassa. Oksentelu onneksi on - ainakin vielä - jäänyt pariin kertaan. Se on ehkä hirveintä, mitä ihmisraukka joutuu tekemään! Oksennusta ei pelkästään tule suusta, vaan se tunkeutuu nenän kautta ulos jättäen jälkeensä erittäin kestävän maun ja hajun. Lisäksi oksentamiseen meinaa kuolla, koska happea ei saa yökkäilyltä tai kouristeluilta. Ja ne kouristukset. Selkäkin otti ja jumahti kun kouristeli niin maan hitosti! 

Nyt makaan sohvalla välillä vessassa käyden. Lämpöä on vähän, päätä särkee unettoman yön takia ja vatsa roplottaa. Äiti on ihan varma, että mulla on ebola, mutta muistelen sen olevan hieman erilainen oireiltaan. Onko tämä ebolaa, se jää nähtäväksi. Epäilen. Mutta eihän tässä nyt muu auta kuin maata ja toivoa parantuvansa ja miettiä jo seuraavia kisoja. Kyllä sitä tokoa on nyt mentävä kokeilemaan kun kerta näin pitkälle uskaltauduin, että ilmoittauduin virallisiin kisoihinkin! 

Ebolatonta viikkoa! 

torstai 2. lokakuuta 2014

Inhottava Seppå

Sera on siitä inhottava koira, että se näyttää kipuilun vasta sitten, kun se on ihan kuoleman kielissä. Siis ihan kuolemaisillaan kipuihin. Koska on olemassa Murphyn laki, miksei se toimisi tässäkin tilanteessa, joten nämä kipukohtauksethan tulevat esille viikonloppuna ja tietenkin keskellä yötä, ettei meillä vain olisi mitään mahdollisuutta päästä hetipaikalla lääkäriin. Koska yleensähän viikonloppuisin Joensuun seudulla päivystää joku Ilomantsissa praktiikkaansa pitävä lehmien poikimiseen erikoistunut tohtori, joka keskellä yötä herätettynä toteaa luuriinsa, että kyllä se Jari jo kolmen tunnin päästä klinikkansa avaa, odottele rauhassa, ei se ehkä kuole sulle käsiin. Näin kävi meille kohta neljä vuotta sitten, kun Seralle tuli se märkäkohtu, jonka oireilun se yhtäkkiä aloitti keskellä sunnuntain ja maanantain välistä yötä. Olin oikeasti ihan varma, että Sera kuolee käsiini, ja soitin hädissäni päivystävän eläinlääkärin numeroon. Ja vastaus oli edellä mainitun kaltainen. 

No, eihän se toki kuollutkaan, mutta lähellä oli. Tällä kertaa ei ehkä ihan niin lähellä, mutta kylläpä taas mummi osasi säikyttää! Piirinmestaruuskisojen jälkeisenä sunnuntaina (13.9.) omissa kisoissa kisasi vain Napetti, mutta mummi oli mukana hallilla. Se makoili tyytyväisenä omassa häkissä BoT-loimen päällä BoT-takki päällänsä. Kotimatkalla se normaalisti hepuloi Napetin kanssa metsässä ja yritti syödä nilkkani. Kotona se söi hyvällä ruokahalulla ja käytiin normaalisti nukkumaan. Yöllä heräsin siihen, kun Sera läähätti levottomasti. Sillä on tapana ilmoittaa läähättämisellä, että sen maha on sekaisin ja pitäisi päästä ulos. Ihmettelin jo herätessäni, että tässä on nyt jotain outoa, kun Nasta oli melko ahdistuneen oloisena ihan sängyn vieressä, tuijotti minua ja pyrki sänkyyn. Ehkä sekin aisti, että kaikki ei ole ihan hyvin. Nousin sängystä ja lähdin viemään Seraa ulos, mutta järkytyksekseni se ei melkein pystynyt kävelemään. Takapää näytti juuri siltä, että se ei kanna. Olin ihan varma, että nyt se halvaantuu ja kuolee. Sain Seran kuitenkin ulos ja se teki piiiitkän pissan. Eikä halunnut tai pystynyt tulemaan sisään. Sain sen kuitenkin houkuteltua ja kaivoin kaapista ohi päiväyksen mennyttä koiran särkylääkettä, jota kuitenkin annoin Seralle. Ajattelin, että tuskin tämä voi tilannetta pahentaa, jos se kerta kuolemassa on. Sera rauhoittuikin pian ja yritti venytellä takapäätään. Uni ei kyllä enää silmään tullut. 

Heti aamulla soitin lääkäriin, jonne sain ajan iltapäivälle. Koska kyseessä on suhteellisen iäkäs koira, haluttiin kaikki mahdollinen sulkea pois, joten hoitajat pyysivät tuomaan pissanäytteen, verinäyte ja röntgen otettaisiin sitten klinikalla. Pissassa oli vähän tulehdusta, samoin veriarvoissa. Pissasta löytyi kuitenkin paljon virtsakiviä, jotka aiheuttivat tuon yöllisen kipukohtauksen, sillä kivet ovat kuulemma erittäin kivuliaita sekä koirilla että ihmisillä. Tätä hoidetaan ruokavaliolla. Lisälöydöksenä tuli ilmi kahdeksan lannenikamaa seitsemän sijaan, ja seiska- & kasinikamien välissä luutuma. Ei haittaa elämää, mutta on syynä Seran jatkuvaan ja helpompaan jumiutumiseen. Jos luutuma etenee selkäytimeen asti, on se erittäin kivulias, eikä sille oikeastaan sitten mitään voi. Luutuma ei ole ollut selässä aina, mutta jo jonkin aikaa, eli muutaman vuoden. Mummi jää nyt eläkkeelle aksasta, ainakaan treeneissä me ei käydä. Jos joskus mieleni tekee sen kanssa kisata, niin juuri tällä rytmillä kuin olen nytkin tehnyt, eli yksi(-kaksi) rataa per kisat. Lahjattomat treenaa! Sitä paitsi mitä tuo koira enää oppisi uutta treeneissä? Käännöksiä sille tuskin saan pienemmiksi, vauhti tuskin enää tässä iässä lisääntyy. Me osataan jo kaikki tärkeät aksa-asiat. Mummi saa nauttia elämästä nyt. 

Mummin sairauskertomus ei suinkaan tuohon loppunut. Viikko ab-kuurin loppumisen jälkeen nyt alkuviikosta Sera alkoi pissailla todella paljon, herättipä se minut parina yönäkin vessahätäisenä. Vein tänään pissanäytteen klinikalle, ja tulehdushan siellä oli. Uutta antibioottikuuria kehiin siis! Tämänkertaisessa sairastumisessa on kuitenkin se hyvä puoli, että mummeli ei näyttäisi olevan kipeä, sillä se leikkii ja hepuloi normaalisti. Ainoastaan pissittää niin maan perkuleesti. Toivottavasti tämä kuuri vie viimeisetkin rippeet tulehduksesta pois ja Sepsuli saa nauttia taas eläkepäivistä terveenä! 

Käytiin pissa-analyysia odotellessamme vähän juoksentelemassa laulurinteen takana. Ihana syyssää!

Sepi 7,5vee

"tuolla se menee..."
"...ja tuolta se tulee!"