Tai sitten tämä on vain hetkellinen mielenhäiriö, joka katoaa pian. Ollaan nimittäin treenattu tokoa! Vaikka ollaan palattu (juoksu)tauon jälkeen agiradoillekin. Voi ihmettä! Osaltaan motivaatioon vaikuttaa varmasti porukka: nyt treenataan sellasten ihmisten kanssa, jotka on mulle, tokotietämättömälle lassieihmiselle, just oikeita ihmisiä. Nimittäin lassieihmisiä. Sieltä löytyy tietoa ja kokemusta collien kanssa harrastamisesta (erityisesti tokoilusta) ja vinkkejä colliemaiseen tokoiluun. Ja ylläri: ne kaikki vinkit on toiminu. Tänään mukana oli myös Napetin setä, joka lelua repiessään kuulosti yllättävän paljon Nastalta. Urinaa ja örinää ja kun omistajansa yritti pään päältä vähän silittää niin "mouuuuur älä silitä vaan tehhään"! Ihanku Nape!
Seuraaminen meillä sujuu aika kivasti nykyään. Viime viikolla treenattiin jäävistä seisomista ja sitten paikkamakuuta. Nasta ponkas ylös, mitä ei oo koskaan tehnyt aiemmin, vaikka on otettu yhtä pitkää aikaakin, ellei pidempääkin. Seura tais olla liikaa! Sithän se hajos käsiin, paikallaanolo siis. Huoh. Tänään jo selitin tuolla että tää minuu tokossa raivostuttaa: just kun luulit, että joku liike on ok, se kusahtaa ja pitää palata taaksepäin. Mie en tykkää takasin palaamisesta! No, palasin silti, pitihän se. Palkkailin tänään paikkamakuussa Nastaa n. 10 sekunnin välein ja kerran se ehti siinäkin ajassa meinata levottomaks. Häiriötä meille siis todella paljon. Ja siihen riittää siis, että paikalla on muita collieita.
Otin Seppå-mummonkin kanssa tokoa: seuraamista, liikkeestä maahanmenoa ja luoksetulon. Hienosti tekee. Niin hienosti jopa, että vois harkita piakkoin kokonaista alokkaan tekemistä, siis treenatessa! Että näkis, miten se suhtautuu niin pitkään tokoilusarjaan. Serallakin on liikkeestä seisominen epävarmin (tai Nastallahan se on paikkamakuu, mutta toinen epävarma on seisomaan jääminen), joten siihen tarvitaan tehotreeniä. Muuten mummeli tekee ihanan innokkaana ja tomerana! Seuraaminenhan sillä on vähän sinne päin - kääntyy pikkasen poikittamaan - mutta kun se ei oikein kestä korjaamista sen paikan/asennon suhteen, vaan kokee, ettei enää voi tulla lähelle jos korjaan. Mutta tuo huono asentohan ei meitä kyllä haittaa, kun tehdään omaksi iloksi tai korkeintaan ALO-luokan koetta varten, jossa seuraaminen ei nyt ihan niiiiiiin tarkkaa ole.
Treeneistä jäi tosi kiva mieli ja tunne, että osataan myö jotain tokonkin puolella! Onneksi Joensuussa on muitakin tokointoisia collieihmisiä, ja vielä kaupan päälle sellasia, jotka osaa neuvoa meitä poropeukaloita. Puhuttiin vähän, että otettas keväällä möllitoko. Sillon olis jotain tavoitettakin tekemisessä, eikä vain treenattas eri liikkeitä. Tästä kyllä taitaa tulla meille jokatorstainen tapa. Oli niin kivaa. Ja Luontoäitikin meitä helli kauniilla ilmiöllä:
Viime viikolla se lähetti meille häiriöksi kaverin, joka ei ollut yhtään ujo ja halus ruokaa. Taitaa olla, ressu, joku ruokittu yksilö, toivottavasti pärjää yksinäänkin!
Tänään aamulenkillä oli jo hämärää. Katuvalot oli vielä päällä kun lähdin lenkille, sammuivat siinä lenkin aikana. Ihanan lämmin kuitenkin oli! Kuten myös eräänä toisena aamuna, kun aurinko helli ekoilla säteillään minuu. Syksy on kaunista aikaa, mutta kyllä mie kesäihminen olen. Oispa jo kesä! Enivei, näihin kuviin, näihin tunnelmiin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti