Nasta aloitti sitten toisen juoksunsa. Väliksi tuli nyt ensimmäisellä kerralla pikkusta vaille 9 kuukautta, ihan jees. Saishan tuo olla vaikka pidempikin, ja saattaa pidentyäkin kun Napettimen sukulaisnartuilla väli on aika tarkalleen vuoden. Eilen sain ekan kerran metsästettyä paperiin verta, mutta viikonlopusta lähtien tuo on itseään puhdistanut kunnolla. Eli ehkäpä jo viikonloppuna juoksut on olleet tuloillaan. Ei kuitenkaan Varkauden kisoissa uroot siitä kiinnostuneita olleet, joten arvelen juoksujen kunnolla alkaneen vasta su-ma. Tänään peruin ensi viikonlopun Kuopion aksat Napen osalta, mutta Sera kisaa kuitenkin sunnuntaina. Nasta jää kokonaan reissusta kotiin, koska meidän yöpaikka on Laura-serkun koti, jossa on kaksi viriiliä mieskoiraa. Ehkäpä aksatauko tekee Napetille ihan hyvää ja puuttuvat luvanollat kakkosista saadaan sitten juoksun jälkeen. Ihan ei taideta vielä voida Lieksan kisoihin osallistua, ne kun ovat kahden ja puolen viikon päästä. Silloin juoksun alusta olisi kulunut tasan kolme viikkoa. Kisoja kyllä syksylle vielä riittää, vaikka kovasti olenkin viime aikoina huomannut puhuvani monen eri henkilön kanssa aiheesta Itä-Suomi ja talven aksakisat, joita siis ei oikein ole. Jos ei halua kauhean monta sataa kilometriä matkustaa, on täällä päin melkeinpä marraskuun lopusta huhtikuun alkuun kisakalenteri tyhjillään. Muutamia yksittäisiä kisoja kyllä on, Varkaudessa ja naapuriseuralla JoAllakin yhdet-kahdet, mutta alle 200 km:n säteellä ei juurikaan.
En oikein ehtinyt enkä kyllä kunnolla jaksanutkaan tänäänkään mennä treeneihin. Seran kanssa olis voitu kyllä ottaa kontaktit kunnon treeniin, mutta mennään nyt näillä, jos en huomenna ehdi hallille. Koululla on nyt lukuvuoden aluksi kaikenlaista perehdytystä ja infoasiaa ja muiden opettajien kanssa tehtävää suunnittelua, joten joka päivä tällä viikolla on mennyt vähän pidempään. Jos en siis kontaktitreeniin ehdi, pitää suuttua Seralle kisoissa että se ottaa kontaktit. Niinhän tätä aksaa koulutetaan ja tehdään, eikö?!
Koska treenit siis ymmärrettävistä syistä Napettimen kanssa jäi ja jää parin viikon ajan väliin, otettiin äsken hieman tokoa koiruleitten kanssa. Ensin tein Seran kanssa temppukimaran: nenä (koskee nenällään miun nenää), niiaa (leikkiasentoon kumartuminen), peukku, pikkurilli ja keskari (koskee nenällään kyseistä sormea) ja lopuksi vielä "kaukoja" mutta ihan läheltä, noin puolen metrin päästä. Sera osaa kaukot läheltä huipusti - ei epäröi yhtään vaihtoa, eikä tarvii edes käsimerkkejä enää - mutta kaukaa ei. Kun menen vähänkin kauemmas, Sera liikkuu lähemmäs jokaisella vaihdolla. Buuu! Mutta sepä ei meitä hirveesti haittaa, kun tehdään tätä lähinnä omaksi iloksi ja pään hajoamisen estämiseksi kun ei jaksa liikkua kotoa mihinkään. Ja vaikka kisattaskin, me ei ehkä koskaan jos ikinä tultas tarviimaan kaukokäskyjä, kun niitähän ei ALOssa käytetä!
Ja koska oon niin kauheen laiska ja kaiken lisäks jäykkä selästäni, en oo viitsinyt tehdä superkouluttaja-Jeminan metodilla Nastalle korjausliikettä perusasennon paikkaan, vaan rupesin naksuttelemaan uudelleen paikkaa sille. Ja kun naksua ei väärästä paikasta tule, se rupes kun rupeskin itse korjaamaan asentoa taaksepäin! On siis ollut liian edessä. Nythän sillä on vielä aika raskas käsiapu, mutta sitä häivytän pikkuhiljaa. Ai että muuten vihaan häivyttämistä! Jään aina roikkumaan liian pitkäksi aikaa eri vaiheisiin! En osaa! Lisäksi otettiin vasemmalle kääntymistä, joka meille siis tuon virheellisen perusasennon vuoksi on vaikea. Annoin siihenkin pienen käsiavun (käänsin ulospäin) ja rupespas kääntymään nätisti! Ja tämä kaikki naksuttimen ansiota! Oho. Pitäsköhän useemmin treenata naksulla, ja ylipäätään treenata, kun kerta se toimii? Niin, pitäs varmaan. Mutta kun tämä tokoilu on valitettavasti meille tuollasta juoksujen aikasta puuhaa. Mulla ei riitä mielenkiinto ja jaksaminen treenata kahta lajia tosissaan. Toko kun on ollut mulle muutenkin sellanen on-off -laji, johon aina välillä sytyn ja sitten se kipinä sammuu. Ja koska viime viikolla diagnosoin itselleni maailman luotettavimpien nettitestien ja -tutkimusten perusteella itselleni adhd:n (jonka tosin isäni on mulle diagnosoinut jo lapsena...), ymmärrän itseäni vielä paremmin, kun en jaksa tuota hiiiiidaaaaaasteeeeempoooiistaaa tokoilua. Ja ymmärrän myös sen, miksi se on mulle on-off -laji.
Nastankin kanssa otettiin vielä "kaukoja" (läheltä). Napelle erityisen vaikee on istumisesta maahanmeno. Muut sujuu kivasti. Miten lähetään etenemään kauemmas? Ihanko vaan liikutaan itse pikkuhiljaa poispäin koirasta? Entäs jos se ei jää paikoilleen? Auttakaa!
Ettei tämäkään postaus menisi ihan totiseksi tokoiluksi, seuraa pari loppukevennystä:
1) Seraa luultiin taas pennuksi ja taas kysyjä yllättyi kun kuuli sen olevan jo kuus vee.
2) Nasta tuoksuu ilmeisesti niin hirveen hyvälle, että Sera meni vähän hämilleen ja yritti astua Napettia. Nastakin meni sitten vähän hämilleen ja pisti leikiksi. Minä nauroin ääneen ja Seraa ihan selkeesti nolotti ja vitutti, semmosen katseen se mulle heitti. Enkä inhimillistä yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti