Pää & nollat kasassa

Viikko sitten olleet kotiseutukisat aiheuttivat lievästi sanoen viiltelyintoa ranteiden välittömään läheisyyteen. Oltiin Päivin kanssa selkeesti pohdittu syvällisiä viikolla, sillä kuin yhteisestä sopimuksesta tiedettiin, että meillä on päänsisäisiä ongelmia. Siis sehän nyt sinänsä ei mikään uutinen ole, mutta jos asiaa tarkastellaan agilityn näkökulmasta, saadaan aiheeseen uutta syvyyttä. Niin, meillä molemmilla oli samanlainen ongelma: haluttiin onnistua. Ehkä menestyäkin. Tai otetaan tuo ehkä pois. Koska ollaan hermorakenteiltamme mitä ilmeisimmin jonkin verran puutteellisia, meillä ei kestä pää kasassa. Tekemisestä tulee pakonomaista suorittamista. Edellisen viikonlopun itsetuhoajatuksista yli päässeinä ja viisastuneina päätettiin siis tehdä tämän viikonlopun kaikki radat silleen oikeella tavalla verenpainetta alentavasti, eli löysin rantein. Mennään siis hupsuttelemaan radalle! Jos ei tuu tulosta niin so what, meilläpä oli kivaa ainaki! 

Wiima aloitti ykkösluokassa sikahienolla vitosella (puomin alastulo!!), jolla voitti kisan. Toisella radalla tulikin sitten pari rimaa alas, 15 vp. Mutta ai kun niillä oli Päivin kanssa kivaa! Ja tuohon hupsutteluun oli hyvä päättää Wimpun aktiivinen agilitykisaura. Napetti jatkoi kakkosluokassa. Ekalla radalla, hyppiksellä, jätin ohjauksen putkeen vähän liian auki, niin haki (kieltämättä vähän kummallisesti) putken väärän pään. Mutta kivaa oli! Toisella radalla arvon koiraneiti kävi taas vähän kuumana, kun radalle nääs saavuttiin sellaisesta suunnasta, josta koko ajan näki radan ja siellä kaahottavat koirat. Sitähän Napetti ei oikein kestä. Tuloksena vaatimattomat 25 vp. Mutta hirmu nätit kontaktit oli! Kolmannella radalla Nasta tiputti yhden riman, ai kun olis ollut nätti nolla muuten! Ja ihan nopeekin: agirata ja etenemä yli 4 m/s. Tultiin kuitenkin kolmanneksi tuolla vitosella. Olipa kivaa kisata ilman "paineita"! Niitähän olen itselleni huomaamatta ja ihan ei-huomaamattakin asettanut. Nyt en sallinut itelleni minkäänlaista paineajatusta! Ei "pakko nousta" -ajatusta, ei "tulispa hyvä tulos" -ajatusta, eikä edes "oispa kiva saada nolla" -ajatusta! Nouseminen kolmosiin ei kylläkään olis ollut edes teoriassa mahdollista, koska tuomarina oli Salme Mujunen, jolta meillä on jo yksi luva kakkosista. 

Tässä löysin rantein -agia: C-hyppis, B-agirata ja A-agirata. 

Illallahan oli aivan pakko juhlia Wimpun agiuran lopettajaisia, joten oli hirveen kiva, että Seran radat olivat vasta iltapäivästä tänään. Kahden maissa aloitettiin agiradalla, jolta tehtiin nolla. Nyt on Seralla siis SM-nollat kasassa! Kai sinne kisoihin sitten pitää lähteä, kun oon sitä uhonnut. Onneks mulla on sikahyvä KeTy Päivi, joka on luvannut tulla huoltojoukoiksi mukaan. Jos kunnossa ja terveinä pysytään, niin kyllä meidät aika varmasti siellä nähdään. Tuloksistahan ei varmaankaan oo mitään kummoista odotettavaa, sillä ihanneajat on varmasti melko tiukat. Pitäähän ne jyvät karsia akanoista jotenkin! Luulen, että ihanneajan edellyttämä etenemä tulee olemaan lähempänä neljää. Meillä periaatteessa on siihen mahdollisuus Seran kanssa (tänäänkin posoteltiin agiradalla tasan neljää metriä sekunnissa!!), mutta se saattaa olla päivästä kiinni, tuo Seran nopeus nimittäin. Mutta parhaamme tehdään, se on varmaa! 

Tokalla radalla Seralta tippui toisiksi viimenen rima. Vähän harmittaa, mutta toisaalta ei ollenkaan. Jos olisin oottanut koiraa vähän niin rima ois varmaan pysynyt. Serankin kanssa mentiin hupsuttelemaan radalle ja kivaa oli. Ja se on pääasia! Meinas käydä niin, että Annista ja Päivistä meinas tulla veren maku suussa aksaajia, joita usein näkyy kisakentillä. Onneks päät selvisivät tarpeeks ajoissa ja ymmärrettiin nostaa ittemme siitä suosta. Tän pitää olla kivaa eikä vakavaa! 

Sepån agiradat: nolla ja vähemmän imartelevasti alkava (=pääosassa ohjaajan persus, sekä Sepån varaslähtö radalle) vitskarata. 

P.S. ja muokkaus: Nuo karvapallot taitaa tulla aika hyvin juttuun. Eilen ne pötkötteli illalla tän näkösesti pöydän alla (Nape vasemmalla, Sepe oikeella):

Nyt on sitten aktiivisen viikonlopun jälkeen vähän väsynyttä koiraa Leinikkitiellä: 

Ihmiskoira pää tyynyllä

Sova (1)

Vattupuskaa, yksi hotdog ja nakki alastulolla

Tämä kirjoitus ei käsittele ruokaa, vaikka äkkiseltään otsikosta voisi niin päätellä. Agilitystahan nyt on kyse! Tämän päivän kisaradoilla ei ollu kivaa. Juostiin yhteensä viisi rataa (Napen kanssa kolme, Seran kaks), ja niistä neljä oli....no, "vattu mitä puskaa!", kuten facebookiin asian kiteytin. Videoilta katottuna ne ei ollenkaan pahoilta näyttäny, mutta olivatpahan kuitenkin. Nastan kanssa siis tehtiin oikeesti HYL, 15 (yliaikaa!!) ja 20 (yliaikaa!!), vaikka henkisiä hylkyjä ne kaikki oli. Tuolla kahdenkymmenen virhepisteen radalla tultiin kolmanneksi. Että sellanen taso! Kertoo kyllä jotain myös rataprofiileista, jotka ei tosiaankaan iiseimmästä päästä olleet. Lähes koko ajan sai pitää koiraa tosi tarkkaan hallussa, ja sekä kakkosten että kolmosten radoilla putki, kepit ja hypyn siiveke olivat kahden ja puolen metrin säteellä toisistaan, siis vierekkäin. Ahdasta oli! Kepeillemenoissa kuitenkin onnistuttiin molempien karvakasojen kanssa ihan hyvin. Paitsi vikalla radalla Seppåsen kanssa! Samalla tuli huomattua, että Sera ei käänny samanlaisella vienolla kutsulla kuin Nape viikko sitten Varkaudessa. Heh.

Seran kanssa tehtiin kaksi hylkyä. Tokan radan rataantutustumisessa oli ihan hölmö fiilis, ei kiinnostanut yhtään!! Kisojen toimitsijatkin nauro mulle kun hieroin aivonystyröitäni ja huikkasin Päiville radan reunalle, ettei kiinnostas pätkääkään :D No, päätin sitten ottaa asenteen, että mennään hupsuttelemaan ja otetaan tavoitteeks yksi saksalainen ja oma eteneminen. Onnistui. Olin koko ajan Seraa vähän edellä ja saksalainen onnistui hyvin juurikin siksi. Hyvä minä, hyvä Sepå! Ekalla radalla onnistuttiin myös puomin kontaktissa, jolle tein huijauksen. Tässä omalta facebook-seinältäni kopioituna puomihuijaukseni kaava:

Puomihuijaus toteutetaan seuraavasti: 1) hanki agilitykoira, jolle et opeta kunnolla puomin alastuloa, eli jokaisissa kisoissa kontakti on niin sanotusti "herran haltuun". 2) käy kisoja edeltävällä viikolla puomin tehotreenissä hallilla namittamassa 2on2off-asennossa pönöttävää agikoiraasi(, joka muuten ottaa treeneissä kontaktin aina, tietenkin!). 3) kun koirasi kisaradalla jolkottelee puomilla valmistautuen jättimäiseen kontaktin ylittävään loikkaan, kuiskaa sille äkkiä seuraavasti: "kato, nami, onko nami, missä nami?!" 4) nauti onnistuneesta kontaktista ja namitta jääneen koiran reaktioista!

Ottipahan kontaktin! Muuten ei kyllä hirveesti kehuttavaa radoilta löytyny. Päivin kanssa tuumailtiin, että kävipä Nape taas vähän kierroksilla. Ei rauhottunu paikkamakuuseen ja huusi radalla. Jaakko kiteytti asian hienosti: "Nalle oli vähän liian hotdog." Niin oli! Ja on kyllä Serallakin vika SM-nolla tiukassa. Enkä oikeesti edes yritä saada sitä vaan otan aina yhden pikku tavoitteen radoille. Kävi jälkipuinneissa mielessä myös, että eikös tän koiraharrastamisen pitäs olla verenpainetta laskevaa?! No, onhan se, kun saa vetää ranteet auki aina kisojen jälkeen. Muistakaa kuitenkin ohje, joka neuvoo että "down the road, not across it, kids!" 

Must on tullu tokoiluhullu

Tai sitten tämä on vain hetkellinen mielenhäiriö, joka katoaa pian. Ollaan nimittäin treenattu tokoa! Vaikka ollaan palattu (juoksu)tauon jälkeen agiradoillekin. Voi ihmettä! Osaltaan motivaatioon vaikuttaa varmasti porukka: nyt treenataan sellasten ihmisten kanssa, jotka on mulle, tokotietämättömälle lassieihmiselle, just oikeita ihmisiä. Nimittäin lassieihmisiä. Sieltä löytyy tietoa ja kokemusta collien kanssa harrastamisesta (erityisesti tokoilusta) ja vinkkejä colliemaiseen tokoiluun. Ja ylläri: ne kaikki vinkit on toiminu. Tänään mukana oli myös Napetin setä, joka lelua repiessään kuulosti yllättävän paljon Nastalta. Urinaa ja örinää ja kun omistajansa yritti pään päältä vähän silittää niin "mouuuuur älä silitä vaan tehhään"! Ihanku Nape! 

Seuraaminen meillä sujuu aika kivasti nykyään. Viime viikolla treenattiin jäävistä seisomista ja sitten paikkamakuuta. Nasta ponkas ylös, mitä ei oo koskaan tehnyt aiemmin, vaikka on otettu yhtä pitkää aikaakin, ellei pidempääkin. Seura tais olla liikaa! Sithän se hajos käsiin, paikallaanolo siis. Huoh. Tänään jo selitin tuolla että tää minuu tokossa raivostuttaa: just kun luulit, että joku liike on ok, se kusahtaa ja pitää palata taaksepäin. Mie en tykkää takasin palaamisesta! No, palasin silti, pitihän se. Palkkailin tänään paikkamakuussa Nastaa n. 10 sekunnin välein ja kerran se ehti siinäkin ajassa meinata levottomaks. Häiriötä meille siis todella paljon. Ja siihen riittää siis, että paikalla on muita collieita. 

Otin Seppå-mummonkin kanssa tokoa: seuraamista, liikkeestä maahanmenoa ja luoksetulon. Hienosti tekee. Niin hienosti jopa, että vois harkita piakkoin kokonaista alokkaan tekemistä, siis treenatessa! Että näkis, miten se suhtautuu niin pitkään tokoilusarjaan. Serallakin on liikkeestä seisominen epävarmin (tai Nastallahan se on paikkamakuu, mutta toinen epävarma on seisomaan jääminen), joten siihen tarvitaan tehotreeniä. Muuten mummeli tekee ihanan innokkaana ja tomerana! Seuraaminenhan sillä on vähän sinne päin - kääntyy pikkasen poikittamaan - mutta kun se ei oikein kestä korjaamista sen paikan/asennon suhteen, vaan kokee, ettei enää voi tulla lähelle jos korjaan. Mutta tuo huono asentohan ei meitä kyllä haittaa, kun tehdään omaksi iloksi tai korkeintaan ALO-luokan koetta varten, jossa seuraaminen ei nyt ihan niiiiiiin tarkkaa ole.

Treeneistä jäi tosi kiva mieli ja tunne, että osataan myö jotain tokonkin puolella! Onneksi Joensuussa on muitakin tokointoisia collieihmisiä, ja vielä kaupan päälle sellasia, jotka osaa neuvoa meitä poropeukaloita. Puhuttiin vähän, että otettas keväällä möllitoko. Sillon olis jotain tavoitettakin tekemisessä, eikä vain treenattas eri liikkeitä. Tästä kyllä taitaa tulla meille jokatorstainen tapa. Oli niin kivaa. Ja Luontoäitikin meitä helli kauniilla ilmiöllä:

Viime viikolla se lähetti meille häiriöksi kaverin, joka ei ollut yhtään ujo ja halus ruokaa. Taitaa olla, ressu, joku ruokittu yksilö, toivottavasti pärjää yksinäänkin!

Tänään aamulenkillä oli jo hämärää. Katuvalot oli vielä päällä kun lähdin lenkille, sammuivat siinä lenkin aikana. Ihanan lämmin kuitenkin oli! Kuten myös eräänä toisena aamuna, kun aurinko helli ekoilla säteillään minuu. Syksy on kaunista aikaa, mutta kyllä mie kesäihminen olen. Oispa jo kesä! Enivei, näihin kuviin, näihin tunnelmiin:

Jedin paluu ...eiku Napen!

Kävästiin Nastan kanssa nopeesti Varkaudessa palaamassa taas kisaradoille juoksutauon jälkeen. Tuloksilla ei juhlittu, eikä niistä jääny paljoa jälkipolville kerrottavaa (paitsi Päivin ja Wimpun hyppikseltä, jonka ne voittivat vitosella!), mutta voi että kun meillä oli kivaa! Oon mahtavan tyytyväinen ratoihin ja varsinkin puomin kontaktiin. Sekä tietenkin kepeillemenoon, joka meinas vähän karata kätösistä...Onneksi kauniin ja hiljaisen ääneni sulosoinnut saivat Nastan aivan viime hetkillä tekemään käsijarrukäännöksen ja valitsemaan kepit putken sijaan. Napetti myös hauskuutti minua pariin otteeseen: ensin hyppäämällä kahden hypyn välistä rimanylityksen sijaan. Paljon ehtii sekunnissa miettiä, sillä kelasin päässäni, että aurinko paistoi meitä suoraan silmiin, johtuiko harhaloikka siitä, vai ohjasinko kenties huonosti. Toisen kerran nauratti toisella radalla, kun Nasta pienen eksymisen jälkeen kipaisi riman ali. Ali! No, se oli kyllä ihan miun oma moka. Ohjasin hypylle huonosti ja koira oli kääntymässä toiseen suuntaan. Käskytin hypylle ja Nape oli silloin niin lähellä hyppyä, että näki miut riman ali, pikkuruinen kun on. Eihän siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kipaista suorinta tietä kutsun suuntaan! Sanoin ihan ääneen että oho, mikäs tuo oli, mutta kyllä se huvitti! Vaikka tuloksiksi tuli 15 ja 10, olin mahdottoman tyytyväinen ratoihin. Meno oli kyllä vähän holtitonta, mutta silti niin mukavaa. Päivikin sanoi, että Nasta kävi taas vähän kuumana, oli ihan hullun kiilto silmissä kun kaahotti vaan menemään silmät lasittuneina. Holtitonta, mutta mukavaa ja sujuvaa.

Samaa ei voi sanoa lassiekaksikon tämänpäiväisistä mölliradoista, joita ei onneksi ole videolla. Olis tuskasta kattoa niitä. Seran rata: 1) Ei oteta puomin kontaktia. 2) Ei mennä putkeen. 3) Ei mennä toiseenkaan putkeen. 4) Mennään keppien toiseen väliin. Onnistuminen: PERSJÄTTÖ! Sepen kanssa! Eikä rima tippunut! Jee! Nastan rata: 1) Ei mennä putkeen. 2) Ei mennä toiseen putkeen. 3) Tullaan aan kontaktilta läpi, ilkee ohjaaja otti uusiks. 4) Mennään keppien toiseen väliin. 5) Mennään uudelleen keppien toiseen väliin. 6) Käydään niin hiton kuumana ettei osata keppejä ollenkaan, paitsi sitten kun ollaan yritetty tehdä niitä pari kertaa. Huoh. Toivon todella, että huonoja harjotuskisoja seuraa us-ko-mat-to-man hyvät viralliset kisat! Viikon päästä on Joensuussa kisat ja samalla myös piirinmestikset, joihin siis vain Seralla on osallistumisoikeus, Nape kun ei vielä kolmosissa kisaa. Vielä. Ehkä sekin päivä joskus koittaa. 

Tässä nuo Napetin Varkauden radat. 

A-agirata

B-hyppis

Törkymöykky!

Ja se on Nasta se! Nimittäin niin innokas, että se suorastaan valuu hurmioituneeseen tilaan. En ainakaan oo keksinyt muuta selitystä tälle: luvassa Nastan törkyvideot, osa 2! 

Videolla Nasta nuolee treeniliiviä ja astuu tyhjää. Ilmaa. Se tekee tuota aina agitauon jälkeen, kuten esim nyt, kun ollaan oltu juoksutauolla. Viimeksi keväällä se teki tuota, kun en päässyt viikkoon-pariin treenaamaan. Ja talvella kun oli pitkä pakkasjakso eikä kehdattu lähteä hallille kävellen, sekä marraskuun lopussa viime vuonna kun Nasta juoksi ekan kerran. 

Meinaako se vaan sitä, että mulla on tosi innokas agilitykoira? Vai onko tähän joku muu selitys? Koiragurut, vastatkaa! 

Seppå on myös kunnostautunut törkymöykky-osastolla. Se on nykyään älyttömän röyhkee ja ahne ruoan suhteen. Ja kun tullaan kotiin. Meillä onkin nyt sääntönä, että koiria ei huomioida millään lailla kotiin tullessa. Tiedän, että joillakin tää on ihan jokapäiväinen juttu, mutta eihän lassieita vaan voi olla huomioimatta! Sera siis napsii kädet mennessään kun sille tarjoaa jotain herkkupalaa ja tunkee suurin piirtein syliin nenänsä kanssa kun syödään. Mulla on sormet verillä treenien jäljiltä kun se haukkaa sormiakin. Mulla on sille komento "nätisti" kun annan herkkua, ja usein se sen osaakin. Mutta lähes yhtä usein ei. Ja tuo meidän kotiintulo! Se ulvoo ja räpsii tassuilla (au, koskee!) ja veljen tyttöjäkin yrittää nuolla naamasta. Se myös usein kirputtaa minua ja Jaakkoa kun on innoissaan, joten on vaan ajan kysymys kun se tyttöjä nuollessaan kirputtaakin vahingossa. Ja lapsen naamaan varmaan koskee kivasti sellanen. 

Tällä viikolla se hyppäsi toista mummin sylissä ollutta tyttöä kohti niin, että nenä kolahti poskeen. Ja itkuhan siitä tuli. Onneks mulla on kuitenkin käsissäni Ihka Oikee Lassie, joka on niin älykäs, että pitää puhua salakieltä ettei se ymmärtäisi. Nimittäin Jaakko ehti tulla yhden kerran kotiin koiria huomioimatta, ja sen jälkeen jokainen kotiintulo on ollut rauhallinen. Myös miun äidin käynti, joka yleensä on aivan kauheeta hulabaloota. Se kyllä taitaa myös vähän paineistua varsinkin kun äiti ei sitä huomioi, sillä eilen se vaan "värjötteli" kauempana kun äiti ei sanonukaan terve. Vasta, kun sanoin "vapaa", Sera uskalsi moikata. Vaikkei se siis minkään käskyn alla ollutkaan. No, huomioimattomuutta jatkakaamme. 

Meiän törkymöykyt! Eka lähtee Varkauteen viikon päästä kisaamaan, toinen ei pääse sillon, kun kolmosluokassa kestäisi niin kauan. Molemmat pääsee sitten kahden viikon päästä tänne Joensuuhun Joan kisoihin törkymöykkyilemään. Sitten olis vielä Mikkelin agit kolmen viikon päästä. Kisakalenteri on siis taas toiminnassa.

Lemmenkipeä Lassie ja muita tarinoita

Meillä asuu lemmenkipeä Lassie. Sen nimi on Nasta, ja sillä on toisen juoksunsa ihanimmat päivät. Harmillista kyllä, Seralla, joka on leikattu narttu, ei ole antaa mitään tuolle uroonkipeydessä kärvistelevälle pikkuriiviölle. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, Sera oli aluksi kovinkin hämillään Nastan aikuisista tuoksuista ja yritti jopa vähän astua sitä. Nasta vähät välitti siitä touhusta - ei antanut lähtöjä, muttei lähtenyt mukaankaan touhuihin. Nyt osat ovat vaihtuneet ja Sera saa vähän väliä tuta lemmenkipeän Nastan lähentely-yritykset. Aluksi Nasta liehitteli Seraa leikkiinkutsulla, heilutti häntää niin, että olin ihan varma että se irtoaa, ja puski päällään. Sera hengaa aina vähän jäykkänä kun Nasta lähentelee - miks se noin tekee!? Nyt Nasta leikkiinkutsujen lisäksi kääntää Seralle takapuoltaan ja kun Sera sattuu nuuhkaisemaan, kääntää hännän sivuun ja toivottaa näin Seran mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Mutta voi lemmenkipeetä Lassie-raukkaa, nuuhkuihin kaikki jääkin sitten. Eipä ole tuolla mummukoiralla mitään annettavaa. Mutta minusta se on hirmusen hauskaa katsottavaa! Tunnustan siis ihan avoimesti, että nauran täällä (Jaakon kanssa) lemmenkipeelle Nastalle ja hämmentyneelle Seralle. Ja koska lapsi on terve kun se leikkii, otin leikkimielisyyden kunniaksi videolle lähentelyä ja hännänkääntöäkin. Olkaatten hyvät, lemmenkipeän Lassien liehittelyt!

Eilen kävästiin Sannan ja lasten sekä mummien kanssa "ihan pikasesti" Kuopiossa Ikeassa. En edes viitsi kertoa, miten paljon rahaa meni. Paljastettakoon kuitenkin, että loppuvuoden kaikenlaisen shoppailun budjetti (sis. ruoat) on nyt käytetty. Jaakko lähti kymmenen jälkeen kohti Seinäjokea keikalle, mutta pyysin käyttämään koirat ennen lähtöä, ettei niiden tarviis niin kauaa ootella ulospääsyä (käytin itse seittemän maissa). Nastahan ei ollut tehnyt mitään, vaan juossut pitkin metsää häntä pystyssä jotain etsiskellen. Jaakko arveli, että se olisi etsiskellyt minua, mutta se on tehnyt tuota viime päivinä miunkin kanssa, joten veikkaan sen liittyvän juoksuihin. Eli hajujen perässä menee, etsii ehkä sopivaa uroota itselleen. Illansuussa sitten palattiin kotiin ja lähdin metsään koirien kanssa. Ihmettelin, mitä Sera jäi tuijottamaan. Seralla on sellanen tapa, että kun se löytää jotain outoa ja kiinnostavaa, se jää tuijottamaan sitä, ja samalla vilkuilee minuun, että tuuhan kattomaan. Ottaa askeleen-pari miun suuntaan kuin sanoakseen, että tuupas kattomaan, täällä on jotain. No miehän menin kattomaan, mutta en nähnyt mitään. Nastakin pyyhälsi häntä pystyssä paikalle ja paikansi heti Seran ihmetyksen aiheen. Se oli siili! Kesän eka! Söpöläinen! Nasta ei arvostanut yhtä paljon siilin näkemistä kun mie, vaan alkoi räyhätä sille, se kun päästeli niin kummallisia suhinoita ja tuhinapomppuja. 

Siiliä ei vahingoitettu videota kuvattaessa! Ainakaan fyysisesti. Tiedä sitten minkälaiset henkiset traumat sille tuosta jäi. Tänä aamuna (sai muuten lenkkeillä ihan yksin, pururadalla ei tullut vastaan ketään, vaikka kellokin oli jo yli yhdeksän!) siili (ehkäpä sama?) lenkkeili meitä vastaan pururadalla. Katsoin jo kaukaa, että mikä tuolla taapertaa. Ensin luulin pupunpojaksi, niitä kun täällä on riesaksi asti, ja kävin jo ottamaan Nastaa kiinni, mutta sitten tajusin että sehän onkin siili. Siili Suhonen! Molemmat nenäkkäät nuuhkivat siiliä, joka vähät nenistä välitti vaan jatkoi matkaansa. Kunnes Napen nenä tökkäsi siiliä, joka järjesti välittömästi itsestään piikkipallon ja tuhinapomppijan. Siitä alkoi taas hirveä rähinä. Loppuun epäselvä kuva seesteisestä hetkestä siilin ja nenien välillä:

EI NÄIN.

Tämä blogiteksti olkoon esimerkkinä siitä, miten ei tule tehdä agilitykisoissa ja niihin valmistautumisessa.

Kuopio. Luopio, näin jälkeenpäin mietittynä. Olisihan minun pitänyt muistaa, että Kuopiosta ei koskaan tulla kivojen tulosten kanssa pois. Näin on ollut aina ja ikuisesti, pois luettuna poikkeus, joka vahvistaa säännön: Seran ihka ekat Kuopion kisat ja ensimmäinen luva ykkösluokasta lokakuussa (?) 2010.

Ensimmäinen ja toinen EI NÄIN: Matka ei alkanut lauantaina järin vahvasti, kun muistin Ylämyllyn kohdalla, että tuliaisviinit jäivät kotiin. No, matkan varrella Kuopion päässä on Alko, sitä kautta vaan. Automatkan kohokohta ei myöskään ollut Riistaveden paikkeilla mieleeni juolahtanut ajatus Salomoneistani, jotka jäivät kotieteiseen. Koska olimme kuitenkin menossa majapaikkaamme Matkuksen kautta, ei suurta mutkaa reissuun tullut urheiluliikkeen takia. Marssin Matkuksessa suoraan Stadiumille ja pyysin myyjää etsimään mulle mahdollisimman halvalla mahdollisimman hyvät juoksupopot, kun omat jäivät Joensuuhun. Kerroin, että tällä hetkellä mulla on Salomonin Speedcross kolmoset, joten kernaasti sais traktoripohjaa eli pitoa löytyä uusistakin kengistä. Myyjä kertoi, että Salomonin tapaisia heillä ei ole, ja ainoat pitopohjat löytyvät vaellukseen tarkoitetuista Gore-Tex -kengistä. Ne näyttivät ja tuntuivat jo ajatuksen tasollakin liian raskailta, joten päädyin sitten tavallisten lenkkareiden osastolle. Koskapa mulla on kokemusta tavallisista juoksulenkkareista agikentällä, ja koin ne turhan pidottomiksi, kyselin paljasjalkakengistä. Nikellä oli uusi malli, Free, joka mukailee paljasjalkakengän ajatusta erittäin ohuella ja liikkeeseen mukautuvalla pohjallaan. Otin sitten ne, kun eräs Jeminakin on kehunut paljasjalkakenkiä maasta taivaisiin. Aloitin tälläsella pehmeellä laskulla paljasjalkakenkien maailmaan. Eiks oo nätit!

Pullukat ylhäältä...

...tennarimaiset sivusta!

Nää on ihan mainiot juosta. Vähän ehkä radan jälkeen oli rasittuneempi olo jalassa, mutta eiköhän noihin annikin tottune. Värit ainakin mätsäs niin täydellisesti verkkareihin, tekniseen t-paitaan, fleeceen ja takkiinkin. Radalla innokkaana!

Mutta sitten. Kolmas EI NÄIN: puomi ja sen alastulokontakti. Kun sitä ei vaan voi ottaa. Ei mitenkään, missään tilanteessa eikä koskaan. Paitsi joskus, ja sekin riippuu tähtien asennosta, kuun kierrosta ja siitä, mistä suunnasta tuulee. Mutta ei sitä kuitenkaan ennustaa voi. Se otetaan jos otetaan, tai sitten ei. Kattokaa nyt itse.

Neljäs EI NÄIN: valssi. Kyllä, se perusohjaus, joka opetellaan alkeiskurssilla, ja jota tarvitaan varmaan jokaisella agiradalla ainakin kolme kertaa. Sera ei kyllä nyt yhtään sitten muistanut, että mihin suuntaan sen pitäis hypätä valssista! Oikeesti, kolmas este, siihen valssi, ja...No, kattokaa ite. (Mutta ai että kun Anni juoksee! Eiks juoksekin! Koko ajan edellä koiraa ja ihan sama tippuuko rimat, pääasia että myö juostiin! Hieno loppurata, mutta tulostahan se ei muuta.)

Ja viides ja toivottavasti tämän päivän viimeinen EI NÄIN: putkiongelma. Putken takaa kierrätys, ja sujuvasti putkeen ja loppurata täysillä. A:n kontaktikin otetaan varmasti ja koska radalla ei oo puomia, me varmasti saadaan nolla. Niin, siis ei näin. Vaan näin: Sera yrittää putkeen sisään sen takakurvista, ei löydä aukkoa (no shit, sherlock?!) ja sitten vielä päättää mennä takasin tulosuuntaan, vaikka oon ihan toisella puolella. Siitä sitten viis sekuntia tuhlaantui hölmöilyyn ja sekunti yliaikaa. Oliko hämärästi selitetty? No, kattokaa itse. 

Millonhan sitä oppis, että Kuopiosta (Luopiosta!!) ei meille tuloksen tulosta tule? Ei varmaan koskaan. Nuo Kuopion agikisat kun on niin kätevä aina yhdistää sukulointiin, niin niitä ei oikein viitsis jättää välistäkään. Tulee aina niinkun kaks kärpästä yhdellä iskulla, ja  valitettavasti kyllä rahanmenoakin. Kun eihän tuo kisaaminen siellä muuta ole. 

Mutta oli Kuopiossa sukuloinnin lisäksi yksi kiva juttu: Jenni ja koirat! Napen iskän omistaja siis tuli Elviksen (Napen iskä), Ditan (Laten sisko toisesta pentueesta, eli Nastan serkkutyttö) ja vanhan Sulo-eurasierinsa kanssa kattomaan kisoja ja moikkaamaan meitä. Rapsuteltiin Jaakon kanssa Elvistä ja todettiin heti, että Nape on perinyt isukiltaan nätit silmänsä, tavan halia ihmistä ja juttelun. Eli "kuuurrrrrrrr" kuului Elviksestäkin, ei ehkä ihan yhtä kurisevana kuin Nastasta. Alkuhalailujen jälkeen Elvis sitten tais haistaa, että meissähän haisee juoksuinen narttu, ja otti vähän tiukemman haliotteen ;) Harmi ettei tullut otettua yhtään kuvaa Elviksestä! Ois voinu laittaa "kuin kaksi marjaa" -kuvakollaasin pystyyn.

Ensi viikonloppuna EI ole kisoja. En tiiä onko sitä seuraavanakaan. Sillon kyllä olis Lieksassa kisat, mutta saa nähdä jaksanko lähteä vain Seran kanssa ajelemaan. On siinä ja siinä, viitsiikö Nastan kanssa lähteä kisaamaan vielä sillon. Ehkäpä jätän väliin molempien kanssa, ja keskityn sadonkorjuujuhliin, jotka meinasin pitää sillon. Ettei vaan tulis uutta EI NÄIN -päivitystä.